En keksi otsikkoa

Moikka! 

Taas tuhat vuotta viime kerrasta. Nykyiset kuulumiseni liittyvät lähinnä vaan inttiin. No puhutaan nyt sitten mun arjesta. Arki on Kajaanissa ja Kainuun Prikaatissa. Olen täällä 9 kuukautta ja palvelen lääkintämiehenä. Suunnittelin jopa jääväni vuodeksi tänne, sillä olisin halunnut käydä RUKin, mutten sitten päässykään sinne jostain kumman syystä. Ehkä en sittenkään näyttänyt tarpeeksi motivoituneelta sinne.., en osaa sanoa. Olisihan se ollut kiva, jossain lähikapakan keskusteluissa ollut mainita sekin. Erityisesti vanhemmat mieshenkilöt ovat hyvin kiinnostuneita, siitä, onko käynyt intin ja mikä on ns. sotilasarvo. Takana on nyt sitten 3 kk ja puoli vuotta jäljellä. Uskokaa tai älkää, tuntuu, että aika on mennyt äkkiä kaikesta huolimatta. Tämä tuohu ei mua kyl kauheesti kiinnosta - ainakaan välillä, mutta näinhän tuo palvelus vain etenee. Joo, ja olen kyllä joutunut aika moneenkin otteeseen hankaluuksiin sun muihin "hällä väliä"-asenteeni takia. Ette uskokaan kuinka paljon odotan reservin aurinkoa. 

Tarkoituksenani olisi mennä intin jälkeen opiskelemaan oikeustieteitä. Oikeustieteitä voi opiskella Turussa, Helsingissä ja Rovaniemellä. Todennäköisimmältä näyttää Turku. Haluisin sitten siitä mennä poliisille töihin syyttäjäksi tai komisarioksi. En osaa yhtään sanoa, miksi uravalintani ovat melko persoonallisia. Erikoisinta tässä vielä on se, että eniten haluaisin olla jonkun henkirikospuolen hommissa. Tämä ei ole ehkä tavallisin 20-vuotiaan miehenalun "unelma-ammatti"? 

Hmm, huomaan tässä, että kirjoitustaitoni alkavat ruostua kovasti..

Toivottavasti seuraavan päivitykseen ei mene näin pitkää aikaa!

<3 Antti.

Tänne vain vielä lisää ongelmia!

Heippa taas pitkäst aikaa!

Aloitetaan nyt viime aikojen kuulumisilla ja mietteillä. Viime aikoina on jotenkin tuntunut kerääntyvän se kuuluisa paska kerralla niskaan. Asioilla jostain kumman syystä on tapana mennä sitten totaalisesti kerralla pieleen.

Olen ihmetellyt sitä, miten yksin loppujen lopuksi sitten kuitenkin olen. Kun kerran tarvitsisit apua, niin kukaan ei auta. Ystävät, suku ja yhteiskunta ovat kääntäneet takkinsa. Vannotaan kyllä toki aina "pyydä vaan, jos tarvitset jotain" ja niin edelleen. Mutta sitten kuitenkin lupaukset ovat vain pelkkää sanahelinää. Henkilökohtaisesti yleensä itse saan (lue siis, että joudun) olla auttamassa. Ja toki myös mielelläni autan "ystäviäni" hädässä. Toivoisin kuitenkin jonkunlaista vastavuoroisuutta, mutta ei. No muttei sitten asiasta sen enempää vaikka voisin asiasta tarinoida vaikka kuinka pitkään - ei näitä kuitenkaan kukaan lue, niin miksi rasittamaan itseään. Sainpahan ainakin vähän purkaa.

Mutta sitten hieman iloisempiin asioihin. Lähdin keskiviikkona matkan päälle. Menin Turkuun, jossa olin yhden yön ja sitten torstai-illalla laivaan. Kyseessähän oli ensimmäinen kerta, kun olin Turku - Tukholma -risteilyllä. Reissusta tuli kyllä melko ikimuistoinen. Aivan hassu sattuma sattui jo satamassa. Noin puoli tuntia ennen laivaan pääsyä kuulin, että kyseessä on Seiskan bileristeily *syvä huokaus*. Ilmankos sinne pääsikin niin halvalla.. Näinpähän kaikki valtakunnan minijulkut. Risteily oli ikimuistoinen edellä mainitun bileristeilyn lisäksi myös siinä, että en ikinä ennen ollut ollut risteilyllä, jolla olisi porukka ollut niin humalassa kuin tuolla. Kaikesta huolimatta kuitenkin oli kiva reissu ja pääsi vähän paskaa arkea karkuun. Lisään kuvia matkalta - joita tosin ei kyllä liiemmin tullut otettua - myöhemmin kun saan ladattua kuvat koneelleni!

Tiedättekö muuten tunteen, kun haluaa jotain tosi paljon, mutta sitä ei kuitenkaan voi saada?

Peace,
Antti

Ps. Pahoittelen hieman kiukkuista sävyä ja vaikeaselkoisuutta tekstissä.

Kyllä teitä kaivataan

Hei!
Tämän päivää melko herkissä merkeissä viettäneenä teki mieli kirjoittaa tänne ajatuksiani - koska tiedän, että kukaan ei näitä lue - minulle hyvin rakkaista edesmenneistä ihmisistä. Isästäni ja Johannasta.

Iskän kohdalla olen nyt vasta alkanut tajuamaan, että häntä ei ole olemassa kuin ajatuksissani. Ikävä on niin kauhea. Lähdit niin äkkiä - kunpa olisin saanut edes hyvästellä sut.


Lepää rauhassa isä! Sua suunnattomasti kaivaten! <3 :'(

Johannan kohdalla voisi kai sanoa, että en usko, että hän on poissa. Jostain syystä on vielä pieni toivo olemassa, että puhelin soisi. Voi, kunpa kaikki olisi mennyt toisin kultaseni!

Siinäpä oli tämän kertainen nyyhkyblogikirjoitus.. Aina ei mene kaikki toivotulla tavalla ja nykyään itsekin on jo oppinut arvostemaan hyvin arkipäiväisiä asioita.

- Antti

Miksi? Mikä vittu ihmisiä vaivaa?

Hei pitkästä aikaa!

Omistan tämän kertaisen kirjoitukseni kiusatuille! Huomasin Youtubessa selaillessani videota päätyneeni lopulta erittäin koskettavaan videoon. Video sai minut oikeasti ajattelemaan ja liikuttumaan kyyneliin. Video kertoi nuoresta tytöstä (HUOM. VITTU 16-VUOTIAS), joka konkreettisesti kiusattiin hengiltä. Video kosketti itseänikin henkilökohtaisesti,  sillä olen pienen ikäni saanut kestää erilaista kiusaamista, itkenyt monet kerrat itseni uneen ja monia kertoja pohtinut, että kuinka saisin luistettua koulusta pois, ettei tarvitsisi kohdata minun helvettiäni. Kiusaamista.
Miten noin kaunis nuori tyttö pakotettiin itsemurhaan? Mietin miksi? Minkä takia? En ymmärrä. Hän ei taatusti ollut tehnyt mitään pahaa. No kiusatun asemaan joutuu yleensä hyvätahtoisimmat ja massasta poikkeavat ihmiset. On sitten ylipainoinen, köyhä, rikas, anorektikko, lyhyt, nörtti, panomies, niin se ei oikeuta kenenkään joutuvan kiusatuksi. Ei kenenkään kuulu saada kestää kiusaamista. Herätkää ihmiset oikeasti! Ihmiset ovat erilaisia, mitä sitten?